Vanilla, Vanilla!

Tässä minun kaunein saintpauliani viime kesäkuussa:

Rob's Vanilla Trail on semikokoinen suikertavalla kasvutyylillä kasvava vaaleanpunaisia pieniä ruusumaisia kukkia tekevä suloinen ja ahkera kukkija. Heinäkuun äänestyksessä blogini lukijat valitsivat vanillan kauneimmaksi paavalinkukakseni. 
Viime viikkoina vanillani on voinut huonosti. Tottakai on luonnollista, että valon vähetessä kukat alkavat lakastua, mutta huolestuttavaa on ollut se, kuinka myös lehdet ovat lerputtaneet ja koko kukan yleisilme on ollut surullinen:

Olen miettinyt ja miettinyt mitä tekisin. Lukuisat asiantuntijat netissä ovat kirjoittaneet, että juuri koskaan harrastajan saintpaulia EI kuole kuivuuteen vaan se kuolee liikaan veteen tai liian vähäiseen ravintoon. 
Ystäväni Avan vanilla on myös voinut viime aikoina huonosti. Tänä aamuna sain Avalta viestin: "Vanilla virkistyi yhdessä yössä, kun sai multaa lisää ja kastelin kunnolla." Ava oli siis vaihtanut kukkasen mullan ja siirtänyt sen hieman isompaan purkkiin, josta hän lähetti minulle kuvan:

Rohkaistuin tästä minäkin. Päätin vihdoin ryhtyä toimiin ja siirtää vanillani isompaan purkkiin ja laittaa sille uutta multaa. Otin vanillan vanhasta purkista ulos:

Juuret ovat kasvaneet ruukun reunoja pitkin. Ruukku näyttää tosiaan melko ahtaalta. Aloin varovasti hajoittaa multapaakkua ja erotella kasvavia varsia. Mutta silloin: voi kauhistus! Kasvin varsi katkesi! Vanillani on yksi ainoa yksilö ja sen päävarsi katkesi. Samalla katkesi monta muutakin vartta. Irroittelin loputkin varsien päät ja lopulta minulla oli 13 pikkuvanillaa, kaikki ILMAN JUURIA!!!

Mitä nyt? En keksinyt muuta kuin istuttaa näitä pikkutaimien näköisiä santtuja purkkeihin. Kahdeksan istutin punaisiin purkkeihin:

Sitten ajattelin kokeilla osalle vähän erilaista juttua. Koska vanillan kasvutyyli on suikertava, istutin neljä tainta matalaan pitkulaiseen ruukkuun, siinäpä sitten pystyvät suikertamaan.

Nämä neljä istutin pitkulaiseen ruukkuun. Ylhäällä keskellä on alkuperäisen vanillani juurakko, tai se mitä siitä on jäljellä. Tuosta varsi siis meni poikki ja yhteys juuriin katkesi koko kasvilta.

Pitkulainen ruukku on musta! En käytä mustia ruukkuja, mutta ei ollut valinnanvaraa, kun tänään vain ryntäsin lähimpään puutarhaan pitkulaista ruukkua ostamaan. Olen muutenkin havainnut, että kaikki kauniit ruukut ovat sellaisia, että niissä ei ole reikää ja sellainenhan ei paavalinkukalle sovi. Siksi maalaan itse kaikki purkit, joita käytän, mutta nyt ei ollut aikaa maalata vaan piti ottaa mitä oli saatavilla.

Mihin nämä sitten sijoittaisi? Juuri viime viikolla annoin lahjaksi 13 pikkusanttua ja sain mukavasti tilaa olohuoneeseen. Kaikki 29 santtuani mahtuivat keittiöön ja työhuoneeseen. Mutta nyt ei auttanut muu kuin laittaa nämä alkeisvanillat olohuoneen senkin päälle:

Lähtevätkö ne kasvamaan vai kuolevatko ilman juuria? Seuraava viikko on ratkaiseva. Jos ne ovat hengissä viikon päästä, niin kyllä sitten ainakin muutama selviää. Koska kukkamultani loppui kesken, kaksi tainta jäi vielä veteen odottamaan. Myöhemmin tuli vasta mieleeni, että ehkä olisi ollut parempi laittaa kaikki veteen ja antaa juurien muodostua ennen istutusta. Mutta jotenkin olin niin pois tolaltani vanillani hajoamisesta, etten ajatellut kaikkia vaihtoehtoja, yritin vain nopeasti pelastaa mitä pelastettavissa oli. No, jos nämä multaan istutetut eivät ala kasvaa, niin hyvä, että vedessä odottaa vielä kaksi. Niille varmasti tulee juuret jonkun ajan kuluttua.

Suloinen Pikku Helmi!

Saanko esitellä uuden tulokkaan: Optimara Little Pearl on puhjennut kukkimaan. Sain tämän pienen suloisen kukkasen Gunillalta keväällä muiden minikokoisten uusien lajikkeiden kanssa ja Pikku Helmi ehti ensimmäisenä kukkimaan. Kukat ovat melkein valkoisia tai aivan vaaleanpunaisia, valaistuksesta riippuen. Kukat ovat puolikerrottuja, lehdet vaalean vihreät.

Optimara Little Pearl

Suurin osa santuistani on siirtymässä lepovaiheeseen. Pidän keittössä niitä, jotka kuitenkin vielä kukkivat. Yläkerran työhuoneessani ovat loput kukat. Tällä hetkellä yksilöitä on 29 kappaletta. Joukko on juuri vähentynyt sillä viime viikon aikana olen antanut 13 santtua uusiin koteihin. Saintpaulioita on hauska kasvattaa, mutta oikeastaan vielä hauskempaa on antaa suloinen pikku kukkanen kauniissa purkissa ystävälle! 

Keittössä ovat amppeleissa Pixie Bluet, pöydällä kaksi standardia, Vanilla, Lilla Blåklockan sekä Pikku Helmi

Työhuoneeni ikkunalla syyskuun valosta nauttivat muut santut. Alemmalla hyllyllä on jälleen uusia lehtiä kasvamassa, mutta tähän vuodenaikaan uusia pikkutaimia saa odottaa puolikin vuotta.

Marketissa osui viime viikolla silmiini erikoisen kaunis standardikooinen paavalinkukka. Yleensä en pidä monivärisistä kukista, mutta tässä tapauksessa valkoinen reuna korostaa tummaa violettia niin kauniisti, että ihastuin heti. Toivon tästä pitkäaikaista ystävää.

Keittiössä olevan Lilla Blåklockanin kukat ovat hyvin avoimia. Toinen yksilö, joka minulla on yläkerrassa on paremmin nimensä veroinen, eli sen kukat ovat kellomaisia. Mutta kaunis ja herkkä on tämäkin.

Keittössä on myös standardi valkoinen. Yksi valkoisen saintpauliaemon poikasista. Minulla on näitä poikasia itselläni vielä kaksi. Tämä alkoi kukkia pari viikkoa sitten ja siinä toisessa on ensimmäiset nuput. Juuri tänään tapasin sattumalta sen ystäväni, jolle lahjoitin alkuperäisen valkoisen saintpauliaemon vuosi sitten. Jälleen kerran hän kertoi, kuinka uskollisesti valkoinen saintpauliaemo on kukkinut ja kukkinut.

Olemme ahertaneet mieheni kanssa puutarhassa. Meillä on tontin toisella rajalla norjanangervosta kasvatettu pensasaita. Vuosien saatossa kyseinen aita on mennyt yhä huonompaan kuntoon. En tiennyt voisiko norjanangervoa leikata alas. Mutta tämä internet on ihmeellinen: Kirjoitin vain googleen kysymysen: "Voiko norjanangervon leikata alas" ja hups! Esiin tuli kymmenen vuotta sitten puutarhasivustolla käyty keskustelu asiasta. Monenlaisia kokemuksia ihmisillä on ollut, mutta alasleikkaaminen on joillakin onnistunut hyvin, toisilla kohtalaisesti. Niinpä päädyimme lopulta tekemään alasleikkauksen. Jos se ei onnistu, niin sitten täytyy pensaat kokonaan vaihtaa, mutta kokeiltiin nyt ensin tätä.

Norjanangervoaita kukkimisen aikaan on ihan kauniin näköinen.

Mutta kun pensaita oli pakko leikata, jotta auto pääsisi pihalle, niin paljastui, että pensaiden sisäosat olivat pelkkää kuollutta oksaa.

Pensaiden leikkaaminen oli aika kova työ. Neljä pensasta jaksoimme yhdessä illassa ja neljä iltaa tähän meni.

Pensaiden takaa alkoi paljastua naapuriemme ihastuttava kukkamaa, jota emme koskaan ennen pystyneet ihailemaan!

Miheni laittoi mullan reunukseen kauniin kivetyksen. Tämä kuva on nyt suunnilleen samasta kohdasta kuin edellä oleva kuva, jossa pensaat kukkivat. Tyhjältä näyttää, mutta toivomme parasta.

Lähikuva leikatusta pensaaasta. Emme tienneet, kuinka korkeat tapit kuuluu jättää, niin niistä tuli 5-15 cm korkuisia.

Laitoimme pensaille paljon kalkkia ja uutta multaa ja toivomme ensi keväänä kasvun ihmettä. Ohikulkevalta naapurilta saimme lisäksi oivan idean: nyt voisi välikohtiin istuttaa kukkasipuleita niin saisi ainakin ensi keväänä iloita niiden kauneudesta. Idea, jonka toteutan ehdottomasti!

Nytpä tahdon olla ma, pienen mökin laittaja...

Mieheni pitää polttopuiden pilkkomisesta. Hän ostaa puut pölleinä ja iskee pöllit kirveellä polttopuiksi, joita poltetaan keittiön hellassa ja yläkerran takassa. Tontillamme on ollut useita epämääräisiä polttopuukasoja, jotka on suojattu kehikoilla ja katettu pressuilla.

Tänä kesänä mieheni teki polttopuille pienen vajan. Ensin hän poisti valitusta paikasta maan pintakerroksen ja laittoi tilalle soraa. Soran hän haki peräkärryllä lapioiden ensin soran myyjän luona peräkärryyn ja sitten pihalla lapioiden soran paikalleen.

Soran päälle hän laittoi laattoja ja teki puusta niiden päälle lattiakehikon, jonka asensi vatupassin avulla suoraan.

Kehikon varaan tulivat pystytolpat.

Pystytolppien varaan kattoparrut.

Tässä välissä mieheni kiipesi ylös mäntyihin katkomaan niistä kuolleet oksat, jotka törröttivät vajan yläpuolella, niin että ne eivät lumen painosta tipu vajan päälle. Miehelläni on aikamoinen korkean paikan kammo, jos hän seisoo esim tukevalla sillalla tai parvekkeella. Mutta huojuvilla tikkailla ylhäällä puussa hänellä ei ole mitään vaikeuksia.

Valmiin kehikon mieheni maalasi mustaksi. Tässä kehikon takana näkyy yksi niistä epämääräisistä polttopuuvarastoista, joista vajan ansiosta pääsemme eroon.

Tähän asti mieheni katkaisi kaiken puutavaran sahalla käsin.

Seiniä ja kattoa laitettaessa mukana oli mieheni ystävä, jolla oli moottorisaha, joten sienälautojen katkaisu sopiviin mittoihin kävi nopeasti. Katto tehtiin aaltopellistä. Vajan edessä oleva epämääräinen kasa siirtyy vajaan.

Mieheni pinosi kaikki puut kauniisti vajaan.

Ulkopuolelta majan seinät maalattiin perinteisen punaisen väriseksi. Katon reunalaudoista tehtiin mustat. Oviaukkoon tulee vielä mieheni ystävän tekemä ovi. Sisältä vajaa ei maalattu.

Vajamme ja naapurin vaja. Koko ajatus rakentamisesta alkoi siitä, kun naapurimme pyysi meiltä lupaa saada tehdä puuvaja aivan rajalle. Tottakai se sopi meille ja päätimme, että teemme samanlaisen omalle puolellemme. Mieheni ja naapuri suunnittelivat vajat yhdessä, niin että ne ovat samantyyliset, vaikkakin yksilölliset. Nyt naapurin vajakin on melkein valmis, vain kattopelti puuttuu. Tonttien raja kulkee vajojen keskeltä. Todella järkevää tilan käyttöä!

Tonttimme rajalla oleva aita on niin kaunis! Mieheni on laittanut kivien päälle kukkaistutuksia, jotka ovat täysin hänen hoidossaan.

Tämän suloisen kokonaisuuden mieheni sai lahjaksi.

Keltaiset orvokit ovat kukkineet toukokuun alusta asti, vaikka ne ovat aika pienessä purkissa. Upean pelargoniaistutuksen mieheni suunnitteli ja teki itse.

Kukkakaupan orvokkiamppelit ovat myös väsymättömiä kukkijoita. Ne ovat olleet ihan kuolleen näköisiä jo monta kertaa kuivuttuaan paahtavassa helteessä, mutta vironneet taas uudestaan kukoistamaan vettä saatuaan.

Kodinonni kukoistaa!

Pidän valtavasti kodinonnesta mutta monista yrityksitäni huolimatta tuo helppohoitoiseksi sanottu kasvi ei ole koskaan menestynyt minulla. Huono onneni kodinonnen kanssa alkoi jo pikkutyttönä. Sain äidiltäni kodinonnen ja kuulin jostain että kasvit tarvitsevat vettä ja suoloja. Kastelin kodinonnea ja annoin sille ruokasuolaa, joten se menehtyi melko pian. Olin niin surullinen!

Myöhemmin en ole suinkaan antanut ruokasuolaa, mutta kodinonni vain ei ole menestynyt. Se on  aina melko pian kuivunut ensin keskeltä ja sitten tullut rumaksi ja onnettoman näköiseksi. Vaikka olen kastellut sitä ihan samaan tapaan kuin saintpaulioitakin, kerran viikossa lautaselle.

Kun olin Helsingin kasvitieteellisessä museossa villejä saintpaulioita tapaamassa, näin toisessa huoneessa ihanan näyn: kodinonni peitti siellä monta neliömetriä kukoistavana vihreänä mattona. Silloin sain jotenkin ahaa-elämyksen. Kodinonni on ihan erilainen kasvi kuin paavalinkukka ja vaatii erilaisen kastelutyylin.

Kodinonni kasvitieteellisessä puutarhassa oli vihreä ruohomatto, jota kasteltiin ylhäältä suihkuavalla kosteudella.

Maaliskuussa ostin kaksi kodinonnea. Punaisessa ruukussa olevalla on hieman pienemmät lehdet. Annoin sen lahjaksi ja keltainen ruukku, jossa on hieman isommat lehdet jäi minulle.

Kodinonneni nyt. Ruukku on kadonnut valuvien lehtien alle.

 Kodinonneni on ylä-ja alakerran välissä olevalla porrastasanteella. Se on pienen kukkapylvään päällä ja pylvään alla on vesiastia. Annan kodinonnelle pienen vesitilkkasen melkein aina kun kuljen portaita ylös tai alas. Se saa siis vettä monta kertaa päivässä! Mutta vain tilkan kerrallaan ja annan veden aina päälle, en koskaan lautaselle. Tällainen kastelutyyli olisi tosi vaivaloinen, jos tällaisia kasveja olisi paljon, mutta minulla on vain tämä yksi kodinonni, ja siinä se menee mennen tullen. En tiedä onko tämä edes tarpeellista, mutta koskaan ennen kodinonneni ei ole menestynyt ja katsokaa tilannetta nyt!

Kodinonnen väri on vihreä. Oikea vihreä. Vihreän vihreä.

Pienet suloiset lehdet kasvavat lehtivanoissa kauniisti rivissä.

Onko missään vihreämpää vihreää?

Huoltotoimia

Kun santuilleni tapahtuu jotain erikoista, siitä on mukava kirjoittaa tänne blogiin. Mutta ehkäpä paikallaan on välillä kertoa ihan tavallisista jokaviikkoisista huoltotoimista.

Kastelen santtuni kerran viikossa. Pyrin kastelemaan lauantaina, mutta jos se ei käy tai unohdan, kastelen sitten sunnuntaina. Kerran viikossa todellakin riittää, vaikka joskus sitä on itsekin vaikea uskoa! Saintpaulia ei viihdy suorassa auringonpaisteessa ja jos tätä kukan toivomusta noudattaa, niin kerran viikossa lautaselle annettu vesi on sopiva määrä.

Seuraavassa kuvassa ovat huoltotarvikkeeni: kastelukannu, Substral- kasviravinne ja metallikulho.

Aloitan aina keittiön ikkunalla amppeleissa kukkivista Pixie Blue-santuista. Ja ne kastelen aivan vääräoppisesti. Laitan metallikulhon täyteen vettä, jossa on teelusikallinen ravinnetta ja upotan ruukun siihen. Vesi nousee melkein ruukun reunan tasalle, mutta ei kuitenkaan koskaan reunan yli. Kukka saa liota noin 10 minuuttia, sitten otan sen tiskipöydälle valumaan ja hetken päästä laitan takaisin amppeliin.

Kun laitoin Pixie Blue kukkani amppeleihin monta vuotta sitten, minulla ei ollut sopivia lautasia purkin alle, joten en voinut kastella niitä lautaselle. Silloin aloin kastella näitä kasveja aivan vääräoppisesti upotuskasteella viikoittain. Huomasin, että ne yksinkertaisesti villiintyivät ja kukkivat ja kasvoivat aivan mahdottomasti. Minulla on jo toinen sukupolvi tätä santtulajiketta näissä amppeleissa ja teen niille samoin kuin emokasveille, vaikka nykyään minulla onkin hyvät aluslautaset ruukkujen alla. En yksinkertaisesti uskalla vaihtaa systeemiä, koska tämä toimii hyvin!

Myös keittiön pöydällä jalallisissa maljoissa olevat kukat saavat melkein upotuskasteen. Laitan maljaan melko paljon vettä ja ruukku saa liota siinä sen aikaa kun kastelen muut kukat. Sitten kaadan imeytymättömän veden pois. Tuntuu, että ainakin Vanilla pitää tästä systeemistä.

Kaikki muut santtuni kastelen oikeaoppisesti äidiltäni oppimalla systeemillä aluslautaselle. Laitan lautaselle niin paljon vettä kuin siihen voi laittaa ja unohdan asian sitten viikoksi. No, joskus saatan huomata tiistain seutuvilla, että joku santtu ei ole vielä juonut koko vesiannostaan ja silloin kaadan lopun veden pois.

Viikoittaiseen huoltomanööveriin menee noin 15-20 minuuttia, joten voi sanoa, että saintpauliat ovat todella helppohoitoisia. Usein kuitenkin käytän aikaa enemmänkin kukkien tarkkailuun ja ihailemiseen. Tänään huomasin, että Gunillalta saamistani pikkusantuista ensimmäiset ovat aloittamassa kukkimista. Optimara Little Pearl-lajikkeen molemmissa yksilöissä on jo vaaleanpunaiset kukat auki. Ne muistuttavat kovin Vanillan kukkia. Rob’s Galiwinku ja Lilla Blåklockan ovat kasvattaneet siniset nuput.

 

Optimara Little Pearl

Optimara Little Pearl

Rob's Galiwinku

Lilla Blålockan

On myös ikävää tehtävää. Alkuperäinen ensimmäinen Lilla Blåklockan santtuni oli lopullisesti menehtynyt. Kesäkuun alussa se alkoi riiputtaa lehtiään ja nyt ei mitään enää ollut tehtävissä. Tämä on ollut emona monelle pikkusantulle joita nyt kasvaa ystävieni kotona ja minulla itsellänikin on yksi tämän poikanen. Myös Gunillalata tänä kesänä saamani kolme uutta tainta kasvavat hienosti, Mutta tälle kävi nyt näin. Syytä en tiedä, ellei se sitten ole viime talvena antamani keinovalo!

 

Ensimmäinen Lilla Blåklockan-santtuni lopullisesti menehtyneenä

Pitkään jatkunut helle on rasittanut sekä ihmisiä että paavalinkukkia. Useimmissa vanhoissa santuissani olevat kukat olivat kaikki nahistuneet ja leikkasin kaikki nuutuneet kukat pois. Nyt lähes kaikki ovat viherkasveja. Jopa Kompis on nyt ilman kukkia, ensimmäisen kerran sen jälkeen kun se aloitti kukkimisen keväällä! Tällä hetkellä kukkivat vain Pixie Blue, Vanilla, Mustajaakko sekä Milky Way. 

 

Suuri valkoinen saintpaulia rähjääntynein kukin

Sama kasvi kuin edellä, kukat ja rikkinäiset lehdet poistettuna

Milky Way