Berliinin saintpaulioita tapaamassa

Miehelläni ja minulla oli vapun tienoissa 40-vuotishääpäivä ja juhlistimme sitä matkustamalla Berliiniin. Juhlan vietto alkoi jo kotimaassa, sillä kävimme ensin Helsingissä katsomassa niitä paikkoja, joissa yhteinen taipaleemme alkoi.
Kihloihin menimme Helsingin edustalla olevassa Tervasaaressa ja nämä näkymät tuntuivat vieläkin aivan tutuilta, vaikka itse Tervasaari oli paljon muuttunut. 

Tervasaaresta ajoimme Vuosaareen meren rannalle. Siellä kävelimme 40 vuotta sitten käsi kädessä rannalla, joka oli vielä aivan entisensä. Muistan hyvin tuon vedestä pilkistävän ison tasaisen kiven!

Helsingistä lensimme Berliiniin ja ajoimme taksilla hotelliin. Sitten heti liikkeelle. Aleksanderplatz oli ensimmäinen kohteemme ja ensimmäinen näky raitiovaunusta ulos astuessa oli tämän korkean talon katolta putoavat Benji-hyppääjät. Hui!

Aleksanderplatz oli täpösen täynnä keväisestä lauantaipäivästä nauttivia ihmisiä. Varmaan suurin osa oli turisteja kuten mekin. Seuraava kohde oli KaDeWe eli  suuri tavaratalo. Kiertelimme ja ihmettelimme erikoisesti sen ruokaosastoa, joka oli kuin Stockmannin herkku, mutta sata kertaa isompi. Makkaroita oli satoja, tuoreita kaloja altaassa kymmeniä, sienisäilykkeitä satoja, suklaalaatuja tuhansia, riisiä kaikissa väreissä:

Mieluiten ulkomaiden tavarataloissa kierrän posliini- ja keittiötavaraosastoilla. Niin nytkin. Löytyi miehelleni sopiva teekannu, hän kun juo teetä niin mielellään, että kannu tyhjenee aina kesken. Tämän kannun kanssa ei olisi sitä ongelmaa:

Berliinissä näkyy monessa paikassa Berliinin jako. Muurin paikalla on muistomerkkejä tai vähintään tiellä näkyy linja siinä kohtaa, missä muuri on ollut. Muurin muistomuseo kertoi järkyttävää historiaansa. Liikennemerkeistä näki, kummalla puolella entistä jakolinjaa nyt oltiin, sillä entisen Itä-Berliinin hauskat ukonkuvat ovat saaneet jäädä vihreisiin ja punaisiin jalankulkuvaloihin.

Berliini muodostuu kaupunginosista, joilla on omat keskustansa ja puistonsa, joissa tavalliset asukkaat käyvät ulkoilemassa lasten kanssa tai urheillen. Hotellimme lähellä oli yksi tällainen asukkaiden oma puisto, jossa kai ainoina varsinaisisna turisteina istuimme penkillä ja ihailimme kukkivaa sireeniä.

Mielenkiintoinen kohde oli Flomarket eli kirpputori muurimuseon lähellä. Siellä oli paljon käsityöläisiä, jotka möivät omia ihania tuotteitaan. Yksi esimerkiksi möi lamppuja, jotka hän oli tehnyt samalla tekniikalla, kuin minä yritin tehdä valopalloja täällä. Minä siis yritin, mutta näiden tekijä oli jo taidekäsityöläinen!

Söimme joka päivä eri ravintolassa, ja ruoka oli hyvää joka kerta. Mahtavin ruokailunautinto oli Pasternak nimisessä ravintolassa syöty sunnuntaibrunssi. Se oli hyvä! Kaikki oli katettu kauniisti ja kaikki oli hyvää ja tuoretta.

Näimme toki Berliinin maamerkin, korkean TV-tornin ja Brandenburgin portilla otettiin asiaan kuuluvat pakolliset poseerauskuvat. Mutta hienointa tällä matkalla oli vierailu valtiopäivätalossa. Vierailua varten liput täytyy varata hyvissä ajoin etukäteen, muuten sisään ei pääse. Passi täytyy ottaa mukaan ja turvatarkastukset ovat tarkkoja. Sisään mennään varattuna kellonaikana ja ensin on tunnin mittainen mielenkiintoinen esitelmä valtiopäivien toiminnasta ja se kuunnellaan salin lehterillä istuen. 

Esityksen jälkeen pääsimme talon lasikupoliin. Se oli elämys! Aivan kuin olisi ollut sisällä suuressa lasista tehdyssä taideteoksessa, muuten en osaa tunnelmaa selittää, se täytyy itse kokea. Suosittelen!

 Suurkaupungissa on aina hauska löytää myös jotain pientä ja ihanaa. Me löysimme ihastuttavan pikku kaupan nimeltä Zweite Liebe (Toinen Rakkaus). Nimensä kauppa on saanut siitä, että siellä myydään monelaista ihanaa, joka on tehty kierrätysmateriaalista. Ostimme kaikki tuliaiset tästä viehättävästä kaupasta.

Viimeiseksi vierailukohteeksi olimme valinneet tärkeimmän: käymisen Berliinin kasvitieteellisessä puutarhassa. Olen jokaisella matkallani Saksassa aina kukkakaupoissa käydessäni etsinyt saintpaulioita, mutta yhtään en ole vielä nähnyt! Mutta pääkaupungin kasvitieteellissä puutarhassa odotin näkeväni hienon kokoelman, onhan Saksa saintpaulioiden ensimmäinen etappi Afrikasta tulon jälkeen.
Kasviteteellinen puutarha oli kokonaisuudessaan aivan ihana. Kaupungin metelin ja huiskeen jälkeen sen rauha ja lintujen laulu oli jo suloista. Keväällä kukkivat puut olivat parhaimmillaan, mangoliat ja kirsikat kukkivat täyttä päätä. Siellä täällä oli viehättäviä huvimajoja, joissa istuimme ja ihailimme kauniita näkymiä.

Puutarhan keskellä olivat suuret kasvihuoneet, joissa oli osastoja niin viidakkokasveille kuin autiomaan kaktuksille.

Kiirehdin huoneesta toiseen. Lopulta aloin juosta. Kuljin aina vain eteenpäin, kännyin oikeaan ja vasempaan. Lopulta en enää tiennyt missä olin ja oli pakko suunnistaa takaisin alkupisteeseen exit-kylttien avulla. Yhtään saintpauliaa ei näkynyt missään! Sitten vastaani tuli koululuokka, jolle puutarhaa esiteltiin. Kysyin oppaalta, missä saintpauliat ovat ja hän ohjasi minut vielä seuraavaan huoneeseen. Ja sieltä ne löytyivät. Suuren Berliinin suuren kasvitieteellisen puutarhan suuri saintpauliakokoelma. Kokonaista yksi laji ja sen kolme yksilöä, nekin vähän nuupahtaneen näköisiä. Minusta ne olivat liian kosteassa mullassa!

Rauman pitsiviikon vieraana

Kulunut viikko oli Raumalla pitsiviikko. Minulla on tapana käydä pitsiviikolla aikaisin jonakin aamupäivänä kiertämässä Vanhaa Raumaa. En niinkään halua käydä pitsiviikon monissa tapahtumissa, jotka toki olisivat mielenkiintoisia nekin, vaan haluan vain kierrellä ja katsella omin päin kaikkea pientä ja mielenkiintoista, mitä eteen sattuu tupsahtamaan. 
Heti ensimmäisenä halusin nähdä Kerttu Horilan vasta paljastetun uuden teoksen "Rauma Flikk". Pidin valtavasti Porista lainassa olleesta  Maire-teoksesta, mutta minusta tämä on vielä viehtättävämpi!

 Ihailen Vanhassa Raumassa asuvia ihmisiä. Heidän pitää olla tosi omistautuneita miljöön säilymiseen, sillä koko ajan on jotain kunnostettava ja kaikkea säätelevät tarkat säännöt. Näin alue pysyy elävänä ja yhtenäisenä. Onneksi Vanhan Rauman arvo nykyään ymmärretään. Siinä auttoi maailmanperintökohteeksi pääseminen.

 Kitukränni on Suomen kapein katu. Porvoolaiset saattavat kyllä olla eri mieltä, mutta olen nähnyt videon, jossa Vanha Rauma-yhdistyksen herrasmiehet mittaavat tämän kadun ja Porvoon kapeimman kadun ja videolla näkyy, että Kitukränni on pari senttiä kapeampi!

 Pitsiviikon aikaan Vanhassa Raumassa on monenlaista toimeiaisuutta. Tässä kaksi tyttöstä myy itse tekemiään koruja.

 Pitsiviikolla on monia mielenkiitoisia pieniä näyttelyitä talojen ulkorakennuksissa ja myymälöissä. Erään aitan yläkerrassa oli Aino-tyttösen taidenäyttely. Mukana ollut kummitäti kertoi, että Aino on koko talven suunnitellut tätä näyttelyä. Pikku taiteilijan ja kummitädin luvalla sain ottaa kuvan mielestäni parhaasta teoksesta.

 Kiertelyn väsyttäessä voi istahtaa johonkin Vanhan Rauman monista kahviloista tai sitten käydä viehättävässä Vanhan Rauman Kirjakaupassa. Kirjakaupan sohva ja nojautolit kutsuvat tarttumaan kirjaan ja nauttimaan kiireettömästä lukuhetkestä.

 Kirsi Backman on yksi suosikkitaiteilijani. Onhan meillä hänen ihastuttava Pesäpuu-teoksensa.

 Tällä kertaa olisin mielelläni ottanut seinällä olevan kauniin sinisen enkelin mukaani.

 Aina käyn myös tervehtimässä näyttelytilan nurkassa olevaa lohikäärmettä. Voi kuinka se olisi ihana omassa pihassa!

 Mutta miksi ei ole? Tässä syy, Lohikäärme on arvokas! Ja ehkä sitä ei voisi pihalle sitten laittaa arvonsa tähden. No onneksi Lohikäärmeen ostaminen taitaa olla mahdoton unelma muillekin, joten sitä voi käydä ihailemassa täällä taiteilijan ateljeessa aina ohikulkiessaan!

Vaikka Vanhan Rauman kierroksen alkaisi mistä päästä niin ennen pitkää joutuu torille. Joutuu taas kerran näkemään nämä rumat torikatokset, joilla avoin tori on pilattu ja kauniit torinvierustalot peitetty näkyvistä.

Jos oikein näkee vaivaa niin kauniin raatihuoneen saa kuvaan jostain torin kulman suunnasta. Ei tätä hulluutta voi kuin ihmetellä! Ollaan sentään maailmanperintökohteessa, jossa talojen asukkaiden remontit ovat tarkkaan säädeltyjä. Mutta kaunpukia määräykset eivät näköjään koske!

Seuraavaksi silmiin osuu kyltti joka ohjaa Arja Nummen työhuoneelle.

 Pitsiviikon aikana melkein kaikki taitelijat ovat tavattavaissa työhuoneillaan ja on mielenkiintoista kuulla heidän kertovan työstään ja teoksistaan.

 Tämä kyltti johtaa:

 pihapiiriin, jossa on useita työhuoneita.

 Hauskin "työhuone" on tämä pikkuriikkinen Wähä Nurkk. Mahtaako se olla menninkäisen tai tontun työhuone?

 Toinen ovi johtaa Maija Kantasen valtakuntaan.

 Maija Kantasen keramiikkaa:

 Yksi ovi vie Rauman taidegraafikkojen työhuoneeseen.

 Grafikko Mari Aspola kertoo juuri graafikkojen töistä belgialaisille turisteille. Niin suomalaiset kuin ulkomaalaiset turistit valtaavat Rauman pitsiviikoilla ja varmasti näkevät ja kokevat täällä jotain ainutlaatuista. Odotan omaa vuoroani, sillä minulla on ihan asiaakin. Olen tullut hakemaan erään ystäväni Mari Aspolalta tilaamia teoksia. Voi kuinka kauniita ne ovatkaan! Pidän paljon Mari Aspolan omaperäisestä, raikkaaasta ja värikkäästä grafiikasta.

 Pitsiviikoilla pääsee moniin Vahan Rauman yksityistalojen pihoihin, sillä täällä on paljon pihakirppiksiä. Olen kylläkin huomannut, että kirppisten taso on vuosin kuluessa laskenut. Ehkäpä ensimmäisinä kertoina ihmiset myivät parhaat tavaransa ja nyt on jäljellä vain räsyjä. Mutta vaikka ei ostaisikaan mitään krääsää mukaansa, pihoja on hauska kurkistella, koska muutenhan yksityispihoihin ei ole asiaa.

 Tässä yksi viehättävä sisäpiha.

 Pitsi on pitsiviikkojen keskusaihe ja sen ympärillä on aina myös jotain näyttelyjä ja joskus esitelmiä. Pitsiviikko on kuitenkin vähitellen muuttunut suureksi kokonaisuudeksi, jossa on taidetta, konsertteja, kirpputoreja ja kaikenlaisia tapahtumia niin että pitsiä on lähinnä vain viikon nimessä. Tämäkin Pop Up pitsikauppa oli kiinni vaikka aamupäivä oli jo pitkällä.

 Vanhassa Raumassa on mielestäni maailman ihanin museo. Päihittää Lontoon ja Pariisin suuret museot mennen tullen! Museo on tässä kuvassa takana näkyvä pieni keltainen talo, Kirsti, merimiehen koti. Siinä on kolme huonetta ja keittiö ja sen jaksaa kiertää ja tutkia jokaista esinettä. Samaa ei voi sanoa Lontoon ja Pariisin museoista!

 Minnepäin Vanhassa Raumassa sitten katsookin, aina näkee jonkun viehättävän näkymän.