Santtujen syyskuulumisia, osa 5: Turvalliset

Useimmat kukkakaupoissa ja marketissa myytävät saintpauliat ovat standardikokoisia yksivärisiä yksinkertaisia tai kerrottuja lajikkeita. Ne ovat kestäviä, kauniita ja niistä saa monivuotisia hyviä ystäviä kotiinsa.

Tässä kuvia minun vanhimmasta saintpauliastani, jota kutsun Siniseksi Ystäväksi. Se kukki alkukesällä, piti sitten pienen tauon ja kukkii uudelleen nyt syksyllä.

Seuraavaksi kuvia saintpauliasta, jota kutsun Vaaleanpunaiseksi Ystäväksi. Se kukki samoin kuin Sininen Ystävä, ensin alkukesällä ja nyt uudelleen. Viimeinen kuva on otettu eilen. Kasvissa on vain kolme kukkavartta, mutta jokaisessa niistä on kukkia vaikka kuinka paljon.

Kolmas standardikokoinen saintpauliani on tumman punavioletti. Ostin sen alkukesällä ja selvitin, mistä se on kotoisin. Se pitää tällä hetkellä lepoaikaa. Kutsun tätä kasvia nimellä Tumma Kaunotar.

Ystäväni ikkunalaudalla on Vaaleansininen Ystävä. Sen vieressä on Suuren Valkoisen saintpauliani poikanen numero 4.1.

 

Viime syntymäpäivänäni mieheni osti minulle kaksi saintpauliaa! Ne ovat kukkineet jo kuukauden, nyt kukinta alkaa pikkuhiljaa laantua, mutta nuppuja on kyllä vielä. Näitä kasveja en säästä. Kun kukkiminen päättyy, ne saavat lähteä.  

Vaikka rakastan saintpaulioita, jokaista yksilöä ei ole tarkoituksenmukaista säilyttää. Kasveja saa olla vain sen verran, että ne ovat ilona! Niitä ei saa olla liikaa, vaikka jokaiselle kasvattajalle se kriittinen piste, milloin ilo muuttuu vaivaksi, on yksilöllinen. Jos kasvi on viallinen, se kannattaa heittää pois.  Kaikkein ankarin olen kasville, jos siinä on tuhoeläimiä. Silloin se lähtee välittömästi ja sen naapurit joutuvat tehotarkkailuun. Onneksi sellaista on tapahtunut tosi harvoin.  Jos kasvissa ei ole tuhoeläimiä, mutta se on muuten huonokuntoinen tai nuupallaan, sitä tietysti kannattaa yrittää auttaa hoitoa muuttamalla. Mutta jos se ei tokene, ei siitä ole kenellekään iloa kuihtuneena rankana, ei kasvattajalle eikä kasville itselleenkään!